Mulla on ikävä itteäni.

En tiä kuka mie olen nyt.

Tiän kuka mie olin ennen,

Sinä syksynä annoin kaiken hajota

Mie olen aika tehokhaasti pistäny elämäni palasiksi,
enkä ees tiä minkä takia.
Mikhään ei vain tunnu olevan oikeasti hauskaa.
Halvaisin vain mennä kotia.
Multa ei periaatheessa puutu mithään, olen ok sen asian kans, että jätin Sasun,
en kadu sitä tippaakhaan.
Mutta jotaki vain kaipaisin.
Erilaisia ihmissuhteita, vaikka mulla on kavereite vaikka muile jakkaa.
Tuntuu, että kaverit ei vain riitä.
Halvaisin taas samanlaisia ystäviä ko mulla oli Kolarissa

Minussa on joku vika.
Kaks vuotta Helsingissä, ja yli puolet siittä ajasta olen jotenki eläny kiini nuissa vanhoissa jutuissa.
Miksi muut pääsee etheenpäin ja mie vain roikun.
Inhottaa.
Olen saanu kokea täälä niin monia kivoja juttuja.
En vain tiä, mikä on oikeata. Ihanko eläisin kahta elämää yhtä aikaa.
Joku osa minusta jotenki luulee vieläki, että asun Kolarissa, enkä tiä missä minun oikea koti on.
Ehkä mien ikinä opi tuntehmaan Helsingissä samala tavala ko Kolarissa.
Ehkä tämä ei oikeasti ole minun koti.

Onneksi perjantaina pääsee sinne ja saapii rauhottua tämän pään kans.
Ehkä työt, koulu, kirjotuket ja ero on ollu vähän liikaa sen jälkheen mitä heinäkuussa tapahtu.
Mie tarvitten mettän ja järvenrannan, mökkisaunan.

Kumma ku elämä tuntuu välilä niin tuskalliselta.
Sasun kanssa menee jotenki erityisen ei-hyvin nyt. Tai jotain.
Oon huono olemaan yhessä tällä hetkellä. Kaipaan pahasti lomaa.
Teen töitä ja mietin koulua ja kirjotuksia enkä jaksa hoitaa parisuhdetta.
En halua seksiä.
En halua jutella.
En halua olla kännissä aina samojen ihmisten kanssa.
Välillä haluan vain olla. Tulla töistä ja kattoa tv:tä koko päivän yksin vastaamatta puhelimeen.
Viettää vapaapäivän ja mennä rannalle tai kävelemään kaupungille ilman rahaa.

En tiiä mitä tekisin.
En halua erota, mutten jaksa tehä tätä toimimaan nyt.
En tiiä miten se onnistuu.

Ja tavallaan me toimitaan niin hyvin.
Välillä vain on näin.

I don't see us ever being together ever again like we used to be when we were teenagers

Mie löysin tänhään kirjotuspöyvän laatikosta TEENAGERSIT, jotka mie kirjotin joskus yläasteela.
Tai met kirjotimma, Maijan kansen. Ensimmäiset kaks ossaa on minun ja kolmas sitten vähän enempi Maijan, mutta kyllä minuaki sielä näkkyy, käsialasta päätellen ainaki.
Mie olin ihan unohtanu, että tuomoset on olemassa!
Ja ko sitten hain jotaki nuista laatikoista ja törmäsin ykkösossaan, tuli niin kumma olo.
Heti tajusi mitä ne on, mutta tuntu niin epätoelliselta.
Miten helposti sitä unohtaa asioita.
Ja ei se nyt ihan paskaa tekstiä ole jos totta puhuthaan. Ei kauhean hyvvääkhään, mutta muistan ko porukka luki sitä nopeammin ko mie kerkesin kirjottaa lissää.
Semmosta kirjottamista on vähän ikävä.
Ko sai asioita aikhaan ja ihmiset luit ja tykkäsit ja annoit kommenttia. Tosi rakentavvaa tyyhliin "rakastan tätä ja sinua ja lisää!"
Nauratti lukea.
Tavahlaan mie vihhaan sitä miten aika antaa kaikele kultareunuksen minun päässä, mutta mieluummin ehkä niin ko kieriskellä menneisyyen tuskissa koko elämänsä.
Hauskempi muistaa että oli ihanaa ja kaikki tykkäsit toisistaan ja oli semmposia ihmissuhteita joita ei enhään koskaan voi saaha.
Koska niimmie muistan.
Ja olen ilonen että mulla on nuo tekstit vielä.
Kävin foorumillaki pitkästä aikaa, ko oli pakko päästä kattohmaan niitäki juttuja.
Miten paljon niistä pystyykhään nytten näkehmään. Mitä ihmiset on ajatelheet toisistaan ja ittestään ja mikä on ollu keidenki suhteen tila.
Olis varhmaan ollu helvetisti helpompaa jos niitä olis osannu lukea samalalaila sillon.