Mie hyppäsin perjantaina Helsinki-Turku -junaan ja kävin kattomassa Sillantietä ja Tonya.
Ja kissoja tietenki. Ei saa unohtaa kissoja.
Oli ihana nähjä pitkästä aikaa ja vielä sillaa. että oli oikeasti aikaa koko viikonloppu, eikä vain muutammaa hassua tuntia niinkö viimekerrala.
Met olema viimeksi nähneet tuolalaila kunnola vissiin kaks vuotta sitten. Tai joskus sillon.
Mie rakastan sitä, miten meilä on tapana muistella vanhoja.
Hyvälä omalatunnola vielä, ja olla sekasin nykysyyestä ja tulevaisuuesta sillon, ko ainut mikä tuntuu varmalta on menneisyys ja seki vain sekottaa itteä lissää.
Luima vanhoja tekstejä ja kävimä läpi foorumia ja nauroima paljon. Joima viiniä ja söimä ihan liikaa.
Se tuntu hyvältä ja pahalta samhaan aikaan, ihan niinkö se ko Komulaisen kansen makasimma minun Viikin kämpän lattialla ja söimä pitsaa ja melkein itketti kaikki se puhuminen ja muistaminen.
Tästä blogista on tullu minun nostalgianvuodatuspaikka, jonne mie kirjotan vain sillon, ko mietin Kolaria.
Mutta ehkä se toimii näin, ko tämä on niin tiukasti ollu sidoksissa siihen elähmään joka mulla, meilä sielä oli.
Tämä välivuosi hämmentää minua.
