Kohta alkaa olla aika lähteä.
Mulla on kerranki rahhaa ja jotaki kotia vietäväksi,
ruokaa ja uusia vaatheita sun muita tarpheita.
Hyvä fiilis oikeastaan.
Tuntuu ihanko olisin ollu täälä jotenki toisaalta lyhyemmän ja toisaalta pidemmän aikaa.
En oikein ymmärrä ajan kulua täälä ko sitä ei määritä jonku vierestä herääminen ja siihen palaaminen,
vaan nukuttua tulee silloin tällöin ja hyvin epätasaisesti.
Kaulaliina on kohta valmis.

Pitäis mennä paistamaan tofut ja pakata kylmälaukut loppuun.
Kaikki alkaa olla valmiina.
Enää kone kiinni ja laukkuunsa.
Nyt.

Oli antosa viikko. tavahlaan
Ja kauhea ikävä.

Petroolinsinistä akryylilankaa

Jotenki alkaa lyä tyhjää tämä täälä oleminen.
On ollu mukava olla, ja Komulaisen ja Sannan näkeminen oli mukavaista,
onki jotenki ollu ikävä.
Mutta nyt ko ei ole mitään ohjelmaa.
Eilen oli Sasulla pienet pippalot, Jasu vei Lotanki sinne ja Sasu oli tapansa mukaan innostunu juomaan ihmisiäpöydän alle.
Semmonenhan se on.
Mukavaa että sielä on ollu hauskaa, en vain tajua että maailma pyörii ilman minua.
En tajua, että sielä tapahtuu ja on kivaa ko mien ole sielä.
Pitkästä aikaa tuntu että jään jotenki paitsi jostain.
Onhan se typerää ja narsistista ajatella että kaikki vain istuis kotonaan nurkissa ja itkis ko mien ole sielä,
ei tietenkään se niin mene.
On vain mukava ajatella niin :) kaiketi.

Vielä kolme päivää tätä ja sitten lauantai-iltana matka vie helsinkilään.
Mietin koko ajan pitäiskö vielä laittaa jollekki viestiä, tulisko joku kattoon minua.
Uskallan epäillä, mutta mietin silti pitäiskö.
Enkä osaa yhtään päättää.
Ja koska en osaa, kulutan aikaani neulomalla kaulaliinaa itelleni.
Seuraavaksi kudon Sasulle oman kaiketi, jos saan sille kelpaavaa lankaa jostaki.
Omastani tullee petroolinsinine, eikä mene kauaa ko son jo valmis.
Se on vähän pelottavvaa.

Inside out

Tämä paikka tuntuu pitkästä aikaa jotenki omituiselta.
Periaatheessa on mukavaa olla kotona, ainaki tietää, ettei tartte ihan heti tulla.
Son tavahlaan niin helppoa ko elämä täälä pyörii parila vierailulla vuessa.
Tänhään olthiin mökilä ja mie sytyttelin kynttilöitä.
Tajusin, että kyllä iso osa minusta on vielä kiini siinä paikassa.Ei ehkä niinkhään itte Kolarissa, mutta siinä mökissä ja rannassa, saunassa ja niissä kynttilöissä.
Siittä mie tykkään.
Mietin, että haluaisin joskus tua Sasun sinne.
Ottaisin sen matkaan joskus kesälä tai ehkä mieluummin syksylä, justiinsa sillon ko lumet sattaa maahan.
Voitais olla sielä kahestaan, nukkua parvela ja paistaa vaikka kallaa kamiinassa. Saunoa.
Semmosia juttuja joista mie tykkään.
Tiän, ettei Sasu oikein lämpene minun idealle. Se haluaa ihan tavanki vuoksi dissata maaseutua, lappia. Kaikkea mikä on sitä niinsanottua landea.
Se ei myöskään ole kauhean innostunu nuitten minun vanhemmitten näkemisestä.
Onhan net tavahneet, mutta on eriasia nähjä Helsingissä jossaki mikä on semmosta ei kenenkään maata, vaikka minun asunto, ko sitten että se tullee meile joksiki viikoksi ja kyhjötethään täälä saman katon olla koko se aika ja leikitään jotain perhettä.
Ei se oikein mene niin, pitäis saaha omaa aikaa. Pitäis voija tulla vain yheksi päiväksi käyhmään. Mutta ei sitä oikein voi.
Jos vain sais sen rannan ja mökin, sen fiiliksen ilman että pitäis käyvä kotona.
Ilman sitä kiusaannuttavvaa appivanhemmille esittäytymistä.Kaikkea voipii toivoa.

Mulla on vain kauhea ikävä sitä, Sasua.
Mietin koko ajan millasta olis jos solis täälä minun kans.
Mitä kaikkea voitais tehjä ja missä ja ketä nähjä.
En oikeastaan ees toivois että olisin Helsingissä sen kansen. Tarviinki vähän lommaa niistä kuvioista.
Haluaisin että se olis täälä minun kans.
Tai vähinthään makkais kotona oottamassa että tulen takasi.
Olis jotenki ihana aatella että sei halvais mennä mihinkhään ilman minua.
Niinkö mien oikein halunnu mennä sillonko soli benkussa.
Mutta Sasu ei ole semmonen ihminen, ei se ikävöi sillä tavala ko mie, ei ainakhaan näytä sitä.
Vaikka mie tiän että silläki on ikävä.Son ihanko lahjan sais ko se joskus sannoo sen äähneenki.
Mie itte koen kaiken jotenki niin ruuhmiillisesti että pelottaa.
Jo torstai iltana ko vain olthiin meilä ja katothiin leffaa siittä sägyltä, tuntu että kohta tullee itku.
En jaksanu ees mithään oikein yrittää.
Aamula sittenko nousin nii oli taas koko aamun semmonen olo, että itku tullee ihan justiinsa.
Tulihan se sieltä sittenko turhhaan yritin herätellä sitä, olisin halunnu tehjä jotaki vielä siinä aamula, mutta sitä vain nukuttu helvetisti.
Petyin jotenki siihen niin pahoin että aloin vain itkeä ja meikit levisi ja sen paita kastu.
Koko matkan kotia asti oli paha mieli. Aamusta ja muusta.
Vielä tääläki son tuntunu, nyt vasta alkanu helpottaa ko tänään ollu helpompi päivä.

Kärjistetysti siis, emmie oota Helsinkiin paluuta.

Mie ootan sitä että saan taas Sasun.

Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa, voit kutsua öitä sisään.

Löysin tänään sähköpostin luonnoksista tekstin jonka tallensin sinne joskus ylä-asteella.
Hämmensi.
Luin sen ääneen itelleni ja mietin, miten paljon sitä on miettiny turhia asioita silloin joskus.
Vaikka se koko teksti oli teiniangstia liittyen ihmisiin joita en enää näe koskaan.
Viljo piti siitä silloin paljon, sen muistan.
Nyt sitä lukiessa huomaa, että se on kirjallisesti ja tyylillisesti aika takkuava, mutten silti tiä miten siitä sais paremman.
Miten tuosta aihheesta vois kirjottaa sen sujuvammin.
Kirjottaminen yleensäkki on nykyään vähän liian vaikeata.
Mulla on killistä 4 tehtävää tekemättä, mikä tarkottaa about yheksää tekstiä, enkä tiä miten alottaisin ja saisin ne tyylit kulkemaan erillään, ettei kaikesta tulis yhtä puuromaista massaa.
Aina jätän kaiken viimetippaan. Koeviikonki ryssin ko en koskaan jaksanu alkaa tekeen mitään ajoissa.
Oma syyhän se on.

Tänään on vapaata, huomena alkaa uus jakso ja perjantaina jätän koulun väliin ko lähen Kolahriin.
Ressaa nuo kurssit ko kokoajan mietin että miten saan ne sujuhmaan ja täytheen.
Vaikka mulla pitäis kyllä kaiken järjen mukhaan olla tarpheeksi kursseja, en vain saa ilmeisesti käytyä niitä mitenkhään loogisesta.
Olispa wilma ees auki nii saisin sörkkiä niitä.
Alkais psyka kolmonen huomena, mutta nyt 1,2 ja 6 kurssin käyneenä olen miettiny, ettei se ehkä kiinnosta niin paljoa.
Että voisin käydä pakollisiaki kursseja noiden kans ressaamisen sijaan.
Pitää yrittää ajatella. Jos saisin jostain jotain niiden psykan kurssien tilalle nii olis aika jees.
ehkä menen vain huomena sinne tunnile ja sanon etten tule kurssille. Yritän selvittää sen opettajan kanssa olisko mulle jotain muuta tarjolla, ko son opoki kuiten.
Tai sitten vain menen sinne ja jään?
En tiä.
Kaikki taas kiinnostaa ko kivivyöry.
Luulen että tulen taas Kolariinki enkä näe ketään ja sitten vaan lähen pois ja loma on menny.
En väitä että se menis hukkaan Kolarissa, häätyyhän sieläki välilä käyvä mutten jaksa koko aikaa soitella ihmisten perään ja yrittää järkätä jotaki jos kukaan ei ite ota koskaan minuun yhteyttä ja ehota jotain.
Mutta eipä sen niin väliä.

"Tämä on toinen askel rajalle, askel pois tästä paikasta ja ajasta, joka sitoo paksuilla köysillään meidät yhteen.
On vain yksi tie ulos, mutta useampi tapa lähteä.

Eikä maailma ole koskaan ollut niin kaunis, kuin se on tänään, silmäripsien pakastuessa itketyille poskipäille.
Kipulääkkeillä ei tapeta tunnetta, mutta sinun lentosi jälkeenkin minä pelkään edelleen.
Pelkään ja annan sen mustan, hiljaisen möykyn hengittää, levitä minuun ja olla minä taas.
Sillä minä en ole tullut tänne asti vain ollakseni orjanne."

from Arpeni by minä joskus kauan sitten. oi aikoja, oi tapoja.