Periaatheessa on mukavaa olla kotona, ainaki tietää, ettei tartte ihan heti tulla.
Son tavahlaan niin helppoa ko elämä täälä pyörii parila vierailulla vuessa.
Tänhään olthiin mökilä ja mie sytyttelin kynttilöitä.
Tajusin, että kyllä iso osa minusta on vielä kiini siinä paikassa.Ei ehkä niinkhään itte Kolarissa, mutta siinä mökissä ja rannassa, saunassa ja niissä kynttilöissä.
Siittä mie tykkään.
Mietin, että haluaisin joskus tua Sasun sinne.
Ottaisin sen matkaan joskus kesälä tai ehkä mieluummin syksylä, justiinsa sillon ko lumet sattaa maahan.
Voitais olla sielä kahestaan, nukkua parvela ja paistaa vaikka kallaa kamiinassa. Saunoa.
Semmosia juttuja joista mie tykkään.
Tiän, ettei Sasu oikein lämpene minun idealle. Se haluaa ihan tavanki vuoksi dissata maaseutua, lappia. Kaikkea mikä on sitä niinsanottua landea.
Se ei myöskään ole kauhean innostunu nuitten minun vanhemmitten näkemisestä.
Onhan net tavahneet, mutta on eriasia nähjä Helsingissä jossaki mikä on semmosta ei kenenkään maata, vaikka minun asunto, ko sitten että se tullee meile joksiki viikoksi ja kyhjötethään täälä saman katon olla koko se aika ja leikitään jotain perhettä.
Ei se oikein mene niin, pitäis saaha omaa aikaa. Pitäis voija tulla vain yheksi päiväksi käyhmään. Mutta ei sitä oikein voi.
Jos vain sais sen rannan ja mökin, sen fiiliksen ilman että pitäis käyvä kotona.
Ilman sitä kiusaannuttavvaa appivanhemmille esittäytymistä.Kaikkea voipii toivoa.
Mulla on vain kauhea ikävä sitä, Sasua.
Mietin koko ajan millasta olis jos solis täälä minun kans.
Mitä kaikkea voitais tehjä ja missä ja ketä nähjä.
En oikeastaan ees toivois että olisin Helsingissä sen kansen. Tarviinki vähän lommaa niistä kuvioista.
Haluaisin että se olis täälä minun kans.
Tai vähinthään makkais kotona oottamassa että tulen takasi.
Olis jotenki ihana aatella että sei halvais mennä mihinkhään ilman minua.
Niinkö mien oikein halunnu mennä sillonko soli benkussa.
Mutta Sasu ei ole semmonen ihminen, ei se ikävöi sillä tavala ko mie, ei ainakhaan näytä sitä.
Vaikka mie tiän että silläki on ikävä.Son ihanko lahjan sais ko se joskus sannoo sen äähneenki.
Mie itte koen kaiken jotenki niin ruuhmiillisesti että pelottaa.
Jo torstai iltana ko vain olthiin meilä ja katothiin leffaa siittä sägyltä, tuntu että kohta tullee itku.
En jaksanu ees mithään oikein yrittää.
Aamula sittenko nousin nii oli taas koko aamun semmonen olo, että itku tullee ihan justiinsa.
Tulihan se sieltä sittenko turhhaan yritin herätellä sitä, olisin halunnu tehjä jotaki vielä siinä aamula, mutta sitä vain nukuttu helvetisti.
Petyin jotenki siihen niin pahoin että aloin vain itkeä ja meikit levisi ja sen paita kastu.
Koko matkan kotia asti oli paha mieli. Aamusta ja muusta.
Vielä tääläki son tuntunu, nyt vasta alkanu helpottaa ko tänään ollu helpompi päivä.
Mie ootan sitä että saan taas Sasun.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti