keskiviikko 6. lokakuuta 2010

Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa, voit kutsua öitä sisään.

Löysin tänään sähköpostin luonnoksista tekstin jonka tallensin sinne joskus ylä-asteella.
Hämmensi.
Luin sen ääneen itelleni ja mietin, miten paljon sitä on miettiny turhia asioita silloin joskus.
Vaikka se koko teksti oli teiniangstia liittyen ihmisiin joita en enää näe koskaan.
Viljo piti siitä silloin paljon, sen muistan.
Nyt sitä lukiessa huomaa, että se on kirjallisesti ja tyylillisesti aika takkuava, mutten silti tiä miten siitä sais paremman.
Miten tuosta aihheesta vois kirjottaa sen sujuvammin.
Kirjottaminen yleensäkki on nykyään vähän liian vaikeata.
Mulla on killistä 4 tehtävää tekemättä, mikä tarkottaa about yheksää tekstiä, enkä tiä miten alottaisin ja saisin ne tyylit kulkemaan erillään, ettei kaikesta tulis yhtä puuromaista massaa.
Aina jätän kaiken viimetippaan. Koeviikonki ryssin ko en koskaan jaksanu alkaa tekeen mitään ajoissa.
Oma syyhän se on.

Tänään on vapaata, huomena alkaa uus jakso ja perjantaina jätän koulun väliin ko lähen Kolahriin.
Ressaa nuo kurssit ko kokoajan mietin että miten saan ne sujuhmaan ja täytheen.
Vaikka mulla pitäis kyllä kaiken järjen mukhaan olla tarpheeksi kursseja, en vain saa ilmeisesti käytyä niitä mitenkhään loogisesta.
Olispa wilma ees auki nii saisin sörkkiä niitä.
Alkais psyka kolmonen huomena, mutta nyt 1,2 ja 6 kurssin käyneenä olen miettiny, ettei se ehkä kiinnosta niin paljoa.
Että voisin käydä pakollisiaki kursseja noiden kans ressaamisen sijaan.
Pitää yrittää ajatella. Jos saisin jostain jotain niiden psykan kurssien tilalle nii olis aika jees.
ehkä menen vain huomena sinne tunnile ja sanon etten tule kurssille. Yritän selvittää sen opettajan kanssa olisko mulle jotain muuta tarjolla, ko son opoki kuiten.
Tai sitten vain menen sinne ja jään?
En tiä.
Kaikki taas kiinnostaa ko kivivyöry.
Luulen että tulen taas Kolariinki enkä näe ketään ja sitten vaan lähen pois ja loma on menny.
En väitä että se menis hukkaan Kolarissa, häätyyhän sieläki välilä käyvä mutten jaksa koko aikaa soitella ihmisten perään ja yrittää järkätä jotaki jos kukaan ei ite ota koskaan minuun yhteyttä ja ehota jotain.
Mutta eipä sen niin väliä.

"Tämä on toinen askel rajalle, askel pois tästä paikasta ja ajasta, joka sitoo paksuilla köysillään meidät yhteen.
On vain yksi tie ulos, mutta useampi tapa lähteä.

Eikä maailma ole koskaan ollut niin kaunis, kuin se on tänään, silmäripsien pakastuessa itketyille poskipäille.
Kipulääkkeillä ei tapeta tunnetta, mutta sinun lentosi jälkeenkin minä pelkään edelleen.
Pelkään ja annan sen mustan, hiljaisen möykyn hengittää, levitä minuun ja olla minä taas.
Sillä minä en ole tullut tänne asti vain ollakseni orjanne."

from Arpeni by minä joskus kauan sitten. oi aikoja, oi tapoja.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti