lauantai 10. lokakuuta 2009

What matters to them, doesn't change anything

Mie kotiuvuin tänhään, tuossa ennen kahtatoista näin tarkemmin sanottuna. Juna oli hiukkasen etuajassa, pääsimä nousehmaan ulos kolarissa jo siinä kahtakymmentä vaile ykstoista.

Oli se pikkusen hämmenttävvää kyllä.
Ko maassa on lumi, ja ulkona hengitys huuruaa pakkasen takia.
Meilä on vielä vetistä ja harmaata, kutenon tietenki koko talven, eikä se ees haittaa minua, olen jo aika tottunu.
Siksi varhmaan tämä koko puhtaus, ja se miten hassulta asiat näyttää valkosessa kuoressa, tuntuu niin omituiselta. Vaikka mie elin täälä 16 vuotta, nii kahessa kuukauessa on ehtiny tottua ihan erillaissiin juttuihin. Niin siinä vain käypii vissiin.
Alan tajuta, miten vaikeaa tullee olehmaan olla täälä viikko. Ei kulje talon vierestä ratikat, eikä kaverit sano facebookissa tai viestilä, että kipaseppa soihtuun tai espoosseen.
Ei vain onnistu.
Ei net kyllä kuttu muuallekhaan, eikä täältä kaiketi mihkään pääsiskään, ko joukkoliikenteen taso on nollassa viikonloppusin :)Kuten kaikki jotka tätä lukkee kyllä tietää.

Silti on jotenki toisaalta mukavaa olla täälä. Koirat sekosit ihan täysin, ja mie melkein itkin. Mulla on ollu kauhea ikävä niitä.
Äiti sano, ettei isäntä ehkä ennää kauan pistä Pikiä. Son meän koira, minun vavva, ja sillä on sokeritauti. Son mulle kauhean rakas ja no niin.
Äiti oli vain sanonu, ettei sitä saa lopettaa ennenko Maria tullee käyhmään kotona. Mutta ei se enhään kauvaa elä. Ko sille on kauhean vaikea saaha pistettyä sitä insuliinia. Sei tykkää ja ajat heittellee porukoitten töitten takia.
Mien halua, että se kuolee. On vähän paha mieli siittä, ko ajattellee. Häätyis yrittää vain olla ajattelematta, ko emmie sille mithään voi kuiteskaan. Se oli laihtunukki, vaikka syöpii kuulema ihan kauheast. Son vain niin pieni. Ollu olemassa koko minun muistavan lapsuuen käytännössä. Kymmenen vuotta ja risat.
Pahemmin mulla ei muistikuvia sitä aikasemmalta olekhaan.
Mutta emmie voi tehjä sille mithään enhään, ei kukhaan voi tai olis voinu.

Jonaki päivänä näen ihmiset. Näen ja näen ja en tiiä mitä sanon niile. En jaksais olla vain tässä, kaipaan menemistä, kävelyä, jotain.
Toisaalta en tiä mitä voin puhua ihmisille, ko tuntuu, ettei välttämättä kukaan taho tietää, mitä mulle oikeasti kuuluu. Koska se on niin hankallaa. Ko samala en sais olla onnellinen, enkä myöskään onneton, sillaa liian näkyvästi. Mien ole kauhean neturaali ihminen nykyhhään.

Tiä olinko koskaan.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti