Sitä mitä mikä vaan

Tänään ajattelin, etten ehkä nouse sängystä ollenkaan, onhan sunnuntai ja mulla pitkästä aikaa oikeasti lepopäivä: ei mitään tehtävää.

Viime aikoina on ollut niin paljon vain liikkumista työpaikan, kirjaston ja sängyn välillä. Ei oikeastaan juuri muuta, ja niin sen pitääkin olla. Kohta ei ole varaa enää käydä ulkonakaan niinkuin toisinaan tulee vielä käytyä. Olen miettinyt erilaisia tapoja halpaan humalaan, koska joskus tarve vaatii.
Kirjoittaminen on myös tuntunut viimeisen vuoden ajan paremmalta kuin pitkään aikaan.

Kohta on loma ja koti ja Lappi, voisi olla jo, mutta vielä reilu puolitoista viikkoa töitä.


Kävin kuitenkin suihkussa tänään. Se oli aika paljon.

(Olen kuunnellut paljon esimerkiksi tätä: Milla Rumi - Sitä mikä vaan)

Maailma on avoin, etkä tahdo hämärään

Olen vähän hukkahukkanen tällä hetkellä.
Kirjoitan tänne vain silloin, kun olen. Se on hämmentävää, mutta tuntuu sopivan kaavaan.
(Tai silloinko olen tosi onnellinen, mutta hämilläni.)

Molen miettiny paljon terapiaa viime aikoina.
Asioita, joista mun olisi siellä oikeasti kannattanut puhua silloin joskus kaiken turhanpäiväisen jahkaamisen sijaan.
Hyvä olla jälkiviisas, mutta voisi olla selvempi pää nykyään.
(Jälkiviisas molen kyllä ollu aina.)

Ei vieläkään tietenkään myöhästä ole, mutta ai niin paljon vaikeampaa ja kalliimpaa. Kynnykset on nykyään korkeita.
Nuorempana solis ollu helppoa ko pakotettiin. Syytän myös ihmisiä vääristä kysymyksistä.

Me halusimme törmätä elämään kuin seinään

Sain tänään tietää päässeeni ensi kesäksi Protu-leiritiimiin.
Ohjaajaksi, kuten olin hakenutkin tosiaan.
Leikkimään lapsellista aikuista metsään viikoksi.

Mie olen tästä jotenki tosi onnellinen.

Please don't fix a thing whatever you do

Niin mie täytin 20 pari viikkoa sitten, enkä tainnu muuttua juurikhaan.
Töissä mummot ja muut sannoo edehleen rouvaksi ja mien jaksa korjata.

Alko eilen loma (palkaton) ja Roskassa kävimä kaveritten kansen pääsiäisen ja muun kunniaksi.
Törmäsin muihinki lukiokavereihin ja tajusi, että aika kuluu ja ihmiset ympärillä vaihtuu.

Huomena kutsuu taas Lappi ja koti ja pääsykoekirjat toivottavasti.

Minun pitäis oikeasti tiskata ja pakata ja tehjä tuhatta asiaa, mutta haluaisin vain istua tai nukkua tai vaikka kirjottaa. Olen kirjottanu aika paljon juttuja siihen verrattuna, miten vähän kirjotin pitkään.

Mietin että jokanen on oikeastaan varhmaan vähän vähemmän sekasin ko mitä itte luulee.

Istuin parvekheella viinipullon jälkeen ja tajusin, että kolmen viikon päästä mie täytän 20.
Se tuntu oikeastaan aika hyvältä.
Onneksi huomenna on vapaata. 

Arktiseen limboon

Maanantaina oli Lappi, joulu ja mökkisauna.
Lauantaina Lotta, viini ja Pirtu.
Nytten on Helsinki, loska ja koti-ikävä.

Mie rakastan sitä mistä tulen

Ja mie olen hukassa

Ja silti mie olen tässä

Tänhään vain vitutti palata

Mutten mie sinnekhään voi jäähä.

Yritän siivota huomisia vol 2 tupareita varten,

mutta jotenki kämppä on vain koko ajan enempi sekasin.

Mien vissiin ole koskaan ollu kauhean hyvä tässä järjestelmällisyyshommassa.

Mietin, että tulleeko tästä kämpästä mulle koskaan semmonen koti, ko halvaisin sen olevan.

Semmonen, missä oikeasti elethään.

Ehkä son väärin sanottu, ko kyllähän mie elän ja näen kavereita ja net käypii minun luona ja son ihanaa,

mutta ko suurin osa ajasta täälä mennee siihen, että mie istun sohvala töistä väsyhneenä enkä tehe mithään.

Mie olen luvannu itelleni, että tämä on vain vaihe minun elämässä.

Se ohimenevä vaihe ko mie mietin mitä haluan ja miten sinne pääsee.

On tavahlaan ikävä Kalliota.

Net on minun työkavereita ko tullee huomena ja oikeasti ootan sitä tosi paljon.

Jos vain tämä asunto siivoais ittensä.

Onneksi orjuutan huomena Janin ja Hekan ja ehkä Mariianki jos se krapulaltaan selviää.

Eikä elämä oikeasti ole niin vaikeata ko joskus annan itteni ymmärtää :)

Tajusin kans että olen jo lähempänä kahennettakymmenettä syntymäpäivääni ko yheksännettätoista ja siksi jaan teile nämät tyylikhäät kuvat jotka on otettu minun ja Karkin yllätyssynttäreiltä sillon, ko täytethiin 17!

Löysin arkistojen kätköistä hienoja kuvia vanhasta munkan kämpästäni ja ajattelin postata nämä seinäkollaasit tänne tämänpäiväisten vuokkitupareideni kunniaksi.
Katto Ile, siellä on sinun piirustuksia!

Olispa toella hassua asua edelleen munkassa.
Soli kuitenki minun ensmäinen oma koti :)
Tänne vuokkiin mie toivottavasti saan jäädä vähän piemmäksi aikaa.

Niin ja hei, kirjotin yhtenä päivänä.


Tulisin sinuun/sinulle

Olisin halunnut nauraa sinut
ulos nahkani alta
valoisista öistä
kylmistä aamuista
jolloin tuhkakuppini oli täynnä
ja lasini tyhjä

mutta jos työntäisit koukun läpi posketani
voisin olla sinun tyttösi
ja antaa kättä

Sillon ko olthiin nuorempia ja tiiethiin kaikki kaikesta

Mikä soli se runo, jonka met luima äähneen näytöksen lopussa?

Ko istuima siinä sängylä niissä valkosissa paijoissa ja näytimä varhmaan tosi fiksuilta.

Yritin löytää sitä minun teatteritiedostoista, muttei mithään.

Mulla on net kaikki biisit konheela kyllä, muttei tietenkään tuota, ko ei sole laulettu.

Höh.

Instead of being sixteen and burning up a bible

Mie hyppäsin perjantaina Helsinki-Turku -junaan ja kävin kattomassa Sillantietä ja Tonya.
Ja kissoja tietenki. Ei saa unohtaa kissoja.
Oli ihana nähjä pitkästä aikaa ja vielä sillaa. että oli oikeasti aikaa koko viikonloppu, eikä vain muutammaa hassua tuntia niinkö viimekerrala.
Met olema viimeksi nähneet tuolalaila kunnola vissiin kaks vuotta sitten. Tai joskus sillon.

Mie rakastan sitä, miten meilä on tapana muistella vanhoja.
Hyvälä omalatunnola vielä, ja olla sekasin nykysyyestä ja tulevaisuuesta sillon, ko ainut mikä tuntuu varmalta on menneisyys ja seki vain sekottaa itteä lissää.
Luima vanhoja tekstejä ja kävimä läpi foorumia ja nauroima paljon. Joima viiniä ja söimä ihan liikaa.
Se tuntu hyvältä ja pahalta samhaan aikaan, ihan niinkö se ko Komulaisen kansen makasimma minun Viikin kämpän lattialla ja söimä pitsaa ja melkein itketti kaikki se puhuminen ja muistaminen.

Tästä blogista on tullu minun nostalgianvuodatuspaikka, jonne mie kirjotan vain sillon, ko mietin Kolaria.
Mutta ehkä se toimii näin, ko tämä on niin tiukasti ollu sidoksissa siihen elähmään joka mulla, meilä sielä oli.

Tämä välivuosi hämmentää minua.

Mulla on ikävä itteäni.

En tiä kuka mie olen nyt.

Tiän kuka mie olin ennen,

Sinä syksynä annoin kaiken hajota

Mie olen aika tehokhaasti pistäny elämäni palasiksi,
enkä ees tiä minkä takia.
Mikhään ei vain tunnu olevan oikeasti hauskaa.
Halvaisin vain mennä kotia.
Multa ei periaatheessa puutu mithään, olen ok sen asian kans, että jätin Sasun,
en kadu sitä tippaakhaan.
Mutta jotaki vain kaipaisin.
Erilaisia ihmissuhteita, vaikka mulla on kavereite vaikka muile jakkaa.
Tuntuu, että kaverit ei vain riitä.
Halvaisin taas samanlaisia ystäviä ko mulla oli Kolarissa

Minussa on joku vika.
Kaks vuotta Helsingissä, ja yli puolet siittä ajasta olen jotenki eläny kiini nuissa vanhoissa jutuissa.
Miksi muut pääsee etheenpäin ja mie vain roikun.
Inhottaa.
Olen saanu kokea täälä niin monia kivoja juttuja.
En vain tiä, mikä on oikeata. Ihanko eläisin kahta elämää yhtä aikaa.
Joku osa minusta jotenki luulee vieläki, että asun Kolarissa, enkä tiä missä minun oikea koti on.
Ehkä mien ikinä opi tuntehmaan Helsingissä samala tavala ko Kolarissa.
Ehkä tämä ei oikeasti ole minun koti.

Onneksi perjantaina pääsee sinne ja saapii rauhottua tämän pään kans.
Ehkä työt, koulu, kirjotuket ja ero on ollu vähän liikaa sen jälkheen mitä heinäkuussa tapahtu.
Mie tarvitten mettän ja järvenrannan, mökkisaunan.

Kumma ku elämä tuntuu välilä niin tuskalliselta.
Sasun kanssa menee jotenki erityisen ei-hyvin nyt. Tai jotain.
Oon huono olemaan yhessä tällä hetkellä. Kaipaan pahasti lomaa.
Teen töitä ja mietin koulua ja kirjotuksia enkä jaksa hoitaa parisuhdetta.
En halua seksiä.
En halua jutella.
En halua olla kännissä aina samojen ihmisten kanssa.
Välillä haluan vain olla. Tulla töistä ja kattoa tv:tä koko päivän yksin vastaamatta puhelimeen.
Viettää vapaapäivän ja mennä rannalle tai kävelemään kaupungille ilman rahaa.

En tiiä mitä tekisin.
En halua erota, mutten jaksa tehä tätä toimimaan nyt.
En tiiä miten se onnistuu.

Ja tavallaan me toimitaan niin hyvin.
Välillä vain on näin.

I don't see us ever being together ever again like we used to be when we were teenagers

Mie löysin tänhään kirjotuspöyvän laatikosta TEENAGERSIT, jotka mie kirjotin joskus yläasteela.
Tai met kirjotimma, Maijan kansen. Ensimmäiset kaks ossaa on minun ja kolmas sitten vähän enempi Maijan, mutta kyllä minuaki sielä näkkyy, käsialasta päätellen ainaki.
Mie olin ihan unohtanu, että tuomoset on olemassa!
Ja ko sitten hain jotaki nuista laatikoista ja törmäsin ykkösossaan, tuli niin kumma olo.
Heti tajusi mitä ne on, mutta tuntu niin epätoelliselta.
Miten helposti sitä unohtaa asioita.
Ja ei se nyt ihan paskaa tekstiä ole jos totta puhuthaan. Ei kauhean hyvvääkhään, mutta muistan ko porukka luki sitä nopeammin ko mie kerkesin kirjottaa lissää.
Semmosta kirjottamista on vähän ikävä.
Ko sai asioita aikhaan ja ihmiset luit ja tykkäsit ja annoit kommenttia. Tosi rakentavvaa tyyhliin "rakastan tätä ja sinua ja lisää!"
Nauratti lukea.
Tavahlaan mie vihhaan sitä miten aika antaa kaikele kultareunuksen minun päässä, mutta mieluummin ehkä niin ko kieriskellä menneisyyen tuskissa koko elämänsä.
Hauskempi muistaa että oli ihanaa ja kaikki tykkäsit toisistaan ja oli semmposia ihmissuhteita joita ei enhään koskaan voi saaha.
Koska niimmie muistan.
Ja olen ilonen että mulla on nuo tekstit vielä.
Kävin foorumillaki pitkästä aikaa, ko oli pakko päästä kattohmaan niitäki juttuja.
Miten paljon niistä pystyykhään nytten näkehmään. Mitä ihmiset on ajatelheet toisistaan ja ittestään ja mikä on ollu keidenki suhteen tila.
Olis varhmaan ollu helvetisti helpompaa jos niitä olis osannu lukea samalalaila sillon.

Joskus, toisihnaan ei halvais mithään muuta niin paljon ko päästä kattohmaan ommaa elämää semmosena ko soli joskus.
Pääsis kärpäseksi kathoon. Vois kattoa niinkö vaikka elokuvvaa.
Jos vain pystyin muistaan ne oikeat fiilikset ja miten kaikki tosissaan meni ja mennee.
Onko toellista että jo näin nopeasti alkaa unohtaa?

Elämä on kyllä välilä yhtä epätodellisuutta. Ihan oikeasti.
Eikä sille kait sitten loppujenlopuksi oikein voit mithään.

Vaikka näinki on hyvä.
Olis vain mukava muistaa, ei palata ajassa taaksepäin.
Ehkä sitäki välilä.
Toissaalta mie luulen, että asiat tapahtuu syystä.
Ovat välttämättömiä.

Ja onhan se elämä ihanaa ja talvi tullee ja sitten taas kesä.

Kohta alkaa olla aika lähteä.
Mulla on kerranki rahhaa ja jotaki kotia vietäväksi,
ruokaa ja uusia vaatheita sun muita tarpheita.
Hyvä fiilis oikeastaan.
Tuntuu ihanko olisin ollu täälä jotenki toisaalta lyhyemmän ja toisaalta pidemmän aikaa.
En oikein ymmärrä ajan kulua täälä ko sitä ei määritä jonku vierestä herääminen ja siihen palaaminen,
vaan nukuttua tulee silloin tällöin ja hyvin epätasaisesti.
Kaulaliina on kohta valmis.

Pitäis mennä paistamaan tofut ja pakata kylmälaukut loppuun.
Kaikki alkaa olla valmiina.
Enää kone kiinni ja laukkuunsa.
Nyt.

Oli antosa viikko. tavahlaan
Ja kauhea ikävä.

Petroolinsinistä akryylilankaa

Jotenki alkaa lyä tyhjää tämä täälä oleminen.
On ollu mukava olla, ja Komulaisen ja Sannan näkeminen oli mukavaista,
onki jotenki ollu ikävä.
Mutta nyt ko ei ole mitään ohjelmaa.
Eilen oli Sasulla pienet pippalot, Jasu vei Lotanki sinne ja Sasu oli tapansa mukaan innostunu juomaan ihmisiäpöydän alle.
Semmonenhan se on.
Mukavaa että sielä on ollu hauskaa, en vain tajua että maailma pyörii ilman minua.
En tajua, että sielä tapahtuu ja on kivaa ko mien ole sielä.
Pitkästä aikaa tuntu että jään jotenki paitsi jostain.
Onhan se typerää ja narsistista ajatella että kaikki vain istuis kotonaan nurkissa ja itkis ko mien ole sielä,
ei tietenkään se niin mene.
On vain mukava ajatella niin :) kaiketi.

Vielä kolme päivää tätä ja sitten lauantai-iltana matka vie helsinkilään.
Mietin koko ajan pitäiskö vielä laittaa jollekki viestiä, tulisko joku kattoon minua.
Uskallan epäillä, mutta mietin silti pitäiskö.
Enkä osaa yhtään päättää.
Ja koska en osaa, kulutan aikaani neulomalla kaulaliinaa itelleni.
Seuraavaksi kudon Sasulle oman kaiketi, jos saan sille kelpaavaa lankaa jostaki.
Omastani tullee petroolinsinine, eikä mene kauaa ko son jo valmis.
Se on vähän pelottavvaa.

Inside out

Tämä paikka tuntuu pitkästä aikaa jotenki omituiselta.
Periaatheessa on mukavaa olla kotona, ainaki tietää, ettei tartte ihan heti tulla.
Son tavahlaan niin helppoa ko elämä täälä pyörii parila vierailulla vuessa.
Tänhään olthiin mökilä ja mie sytyttelin kynttilöitä.
Tajusin, että kyllä iso osa minusta on vielä kiini siinä paikassa.Ei ehkä niinkhään itte Kolarissa, mutta siinä mökissä ja rannassa, saunassa ja niissä kynttilöissä.
Siittä mie tykkään.
Mietin, että haluaisin joskus tua Sasun sinne.
Ottaisin sen matkaan joskus kesälä tai ehkä mieluummin syksylä, justiinsa sillon ko lumet sattaa maahan.
Voitais olla sielä kahestaan, nukkua parvela ja paistaa vaikka kallaa kamiinassa. Saunoa.
Semmosia juttuja joista mie tykkään.
Tiän, ettei Sasu oikein lämpene minun idealle. Se haluaa ihan tavanki vuoksi dissata maaseutua, lappia. Kaikkea mikä on sitä niinsanottua landea.
Se ei myöskään ole kauhean innostunu nuitten minun vanhemmitten näkemisestä.
Onhan net tavahneet, mutta on eriasia nähjä Helsingissä jossaki mikä on semmosta ei kenenkään maata, vaikka minun asunto, ko sitten että se tullee meile joksiki viikoksi ja kyhjötethään täälä saman katon olla koko se aika ja leikitään jotain perhettä.
Ei se oikein mene niin, pitäis saaha omaa aikaa. Pitäis voija tulla vain yheksi päiväksi käyhmään. Mutta ei sitä oikein voi.
Jos vain sais sen rannan ja mökin, sen fiiliksen ilman että pitäis käyvä kotona.
Ilman sitä kiusaannuttavvaa appivanhemmille esittäytymistä.Kaikkea voipii toivoa.

Mulla on vain kauhea ikävä sitä, Sasua.
Mietin koko ajan millasta olis jos solis täälä minun kans.
Mitä kaikkea voitais tehjä ja missä ja ketä nähjä.
En oikeastaan ees toivois että olisin Helsingissä sen kansen. Tarviinki vähän lommaa niistä kuvioista.
Haluaisin että se olis täälä minun kans.
Tai vähinthään makkais kotona oottamassa että tulen takasi.
Olis jotenki ihana aatella että sei halvais mennä mihinkhään ilman minua.
Niinkö mien oikein halunnu mennä sillonko soli benkussa.
Mutta Sasu ei ole semmonen ihminen, ei se ikävöi sillä tavala ko mie, ei ainakhaan näytä sitä.
Vaikka mie tiän että silläki on ikävä.Son ihanko lahjan sais ko se joskus sannoo sen äähneenki.
Mie itte koen kaiken jotenki niin ruuhmiillisesti että pelottaa.
Jo torstai iltana ko vain olthiin meilä ja katothiin leffaa siittä sägyltä, tuntu että kohta tullee itku.
En jaksanu ees mithään oikein yrittää.
Aamula sittenko nousin nii oli taas koko aamun semmonen olo, että itku tullee ihan justiinsa.
Tulihan se sieltä sittenko turhhaan yritin herätellä sitä, olisin halunnu tehjä jotaki vielä siinä aamula, mutta sitä vain nukuttu helvetisti.
Petyin jotenki siihen niin pahoin että aloin vain itkeä ja meikit levisi ja sen paita kastu.
Koko matkan kotia asti oli paha mieli. Aamusta ja muusta.
Vielä tääläki son tuntunu, nyt vasta alkanu helpottaa ko tänään ollu helpompi päivä.

Kärjistetysti siis, emmie oota Helsinkiin paluuta.

Mie ootan sitä että saan taas Sasun.

Sitten kun osaan kaikki huonot päiväsi ulkoa, voit kutsua öitä sisään.

Löysin tänään sähköpostin luonnoksista tekstin jonka tallensin sinne joskus ylä-asteella.
Hämmensi.
Luin sen ääneen itelleni ja mietin, miten paljon sitä on miettiny turhia asioita silloin joskus.
Vaikka se koko teksti oli teiniangstia liittyen ihmisiin joita en enää näe koskaan.
Viljo piti siitä silloin paljon, sen muistan.
Nyt sitä lukiessa huomaa, että se on kirjallisesti ja tyylillisesti aika takkuava, mutten silti tiä miten siitä sais paremman.
Miten tuosta aihheesta vois kirjottaa sen sujuvammin.
Kirjottaminen yleensäkki on nykyään vähän liian vaikeata.
Mulla on killistä 4 tehtävää tekemättä, mikä tarkottaa about yheksää tekstiä, enkä tiä miten alottaisin ja saisin ne tyylit kulkemaan erillään, ettei kaikesta tulis yhtä puuromaista massaa.
Aina jätän kaiken viimetippaan. Koeviikonki ryssin ko en koskaan jaksanu alkaa tekeen mitään ajoissa.
Oma syyhän se on.

Tänään on vapaata, huomena alkaa uus jakso ja perjantaina jätän koulun väliin ko lähen Kolahriin.
Ressaa nuo kurssit ko kokoajan mietin että miten saan ne sujuhmaan ja täytheen.
Vaikka mulla pitäis kyllä kaiken järjen mukhaan olla tarpheeksi kursseja, en vain saa ilmeisesti käytyä niitä mitenkhään loogisesta.
Olispa wilma ees auki nii saisin sörkkiä niitä.
Alkais psyka kolmonen huomena, mutta nyt 1,2 ja 6 kurssin käyneenä olen miettiny, ettei se ehkä kiinnosta niin paljoa.
Että voisin käydä pakollisiaki kursseja noiden kans ressaamisen sijaan.
Pitää yrittää ajatella. Jos saisin jostain jotain niiden psykan kurssien tilalle nii olis aika jees.
ehkä menen vain huomena sinne tunnile ja sanon etten tule kurssille. Yritän selvittää sen opettajan kanssa olisko mulle jotain muuta tarjolla, ko son opoki kuiten.
Tai sitten vain menen sinne ja jään?
En tiä.
Kaikki taas kiinnostaa ko kivivyöry.
Luulen että tulen taas Kolariinki enkä näe ketään ja sitten vaan lähen pois ja loma on menny.
En väitä että se menis hukkaan Kolarissa, häätyyhän sieläki välilä käyvä mutten jaksa koko aikaa soitella ihmisten perään ja yrittää järkätä jotaki jos kukaan ei ite ota koskaan minuun yhteyttä ja ehota jotain.
Mutta eipä sen niin väliä.

"Tämä on toinen askel rajalle, askel pois tästä paikasta ja ajasta, joka sitoo paksuilla köysillään meidät yhteen.
On vain yksi tie ulos, mutta useampi tapa lähteä.

Eikä maailma ole koskaan ollut niin kaunis, kuin se on tänään, silmäripsien pakastuessa itketyille poskipäille.
Kipulääkkeillä ei tapeta tunnetta, mutta sinun lentosi jälkeenkin minä pelkään edelleen.
Pelkään ja annan sen mustan, hiljaisen möykyn hengittää, levitä minuun ja olla minä taas.
Sillä minä en ole tullut tänne asti vain ollakseni orjanne."

from Arpeni by minä joskus kauan sitten. oi aikoja, oi tapoja.

Lyhyesti ja ytimekhäästi minun kirjottamattohmiin viikkoihin on kuulunu väsymystä, kipeilyä ja parisuhteen hoitamista.
Periaatteellisesti kivaa siis, käytännössä olo ollu välillä mitä sattuu.
Ei voi muuta sanoa ko että onneksi kuukauen päästä on taas loma.
Ei ole koulua minua varten välttämättä. Ei tähän aikhaan vuesta.

Niin.